Hautausmaakännit - suomalaisten perusoikeus!

Tämän aamun Hesari uutisoi kaavailuista rajoittaa julkijuopottelua. Ajatus olisi kieltää juominen hautausmailla, urheilukentillä ja leikkipuistoissa. Lehtijutun kuvassa olleet nuoret moittivat suunnitelmaa, koska se heidän mielestään jotenkin ajaisi ihmiset sisätiloihin juomaan yksinään. Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta jos jengi ei tajua, että leikkipuistossa ei ole hyvä pämpätä, niin kai yhteiskunnan on se sitten kiellettävä.

Paskantärkeys on voimavara!

Ehkäpä sinullakin on työkaveri, joka aamukahvipöydässä vähän sellaisella venyttelevällä ja nasaalilla äänellä toteaa, että kyllä tosi hankalaa oli renkaanvaihto mersuun. Että luulisi kyllä 50 000 euron autolta voivan vähän enemmän vaatia. Tässä kohtaa yleisön kuuluisi tietysti henkäistä, että vau, onko sulla niiin kallis auto, voi että. Yleensä seuraus on painostava hiljaisuus, jonka rikkoo joku toinen paskantärkeä mainitsemalla vaikka oman ekonomin tutkintonsa tai yrittämällä jotenkin epätoivoisesti siirtyä keskustelussa aasinsillalla tyttärensä opiskeluun Kansallisoopperan Balettikoulussa. Tämä johtaa jonkun toisen rehvasteluun toissa vuoden Havajin matkasta tai mahdollisesti siitä, että tuntee etäisesti vaikka jonkun ministerin. Näille keskustelijoille on yhteistä se, että asioita ei mitenkään erityisesti hehkuteta, vaan pyritään (vaikka keskusteluun mitenkään liittymättömien) asioiden julkituomiseen ikään kuin sivulauseessa - että ei tässä nyt mitenkään kehua haluta, mutta minä kyllä näinkin tuon elokuvan jo kutsuvierastilaisuudessa.

Puuttumatta nyt mitenkään näiden ihmisten itsetuntoon ja syihin, miksi ihmeessä aikuisten ihmisten pitää pönkittää egoaan sellaisilla asioilla, jotka eivät mitenkään tee heistä parempia ihmisiä tai mukavampia kavereita, haluan tuoda esille asian positiivisen puolen. Sivustaseuraaja voi halutessaan tehdä tästä keskustelusta hyvää viihdettä ja laskea pisteitä siitä, kuka voittaa humble brag -kisan tökeröimmällä kehullaan. Voi myös yrittää kannustaa rehvastelijaa sillä lailla, että kukaan (ainakaan kehumies itse) ei huomaa, että kyseessä on suora v******u. Keskusteluista on myös jälkeenpäin paljon hupia, kun voi Neiti Marplen tavoin löytää yhteyksiä eri henkilöiden tyylistä kehuskella niin, ettei se muka ole kehuskelua, mutta on kuitenkin.

Ja Facebook! Kuinka pohjattoman humble brac -kaivon tuo ihana naamakirjamme tarjoaakaan. Ottakaa niistä kaikki ilo irti!

Tätä kokeilin tänään - ajoin rajoitusten mukaan

Tulos: Kaikki muut ohittivat.

Blogihaaste - rumin esine

Vuoden Siivooja haastoi rumimman esineen etsintään. Kauneus on tietysti katsojan silmissä, mutta meille oli kantautunut yhdeltä kirpputorikeikalta tämmöinen kuriositeetti:

 Kyseessä on jonkunlainen termoskannu, alkuperän arvelisin olevan jostain Herzoslovakiasta tmv.

Kannusta voi nostaa alumiinisen kuvun pois (kuvun sisällä on kerros erittäin pahasti kuivunutta ja murenevaa vaahtomuovia), ja alta paljastuu varmuuden vuoksi vielä toinen kupu.

Ja sitten viimein - pikkuruinen kahvikannu, johon mahtuu ehkä 3 kupillista. Käytännössä kannun kerkiää horia tyhjäksi, ennen kuin kahvi jäähtyy, eikä noita "termoskupuja" edes tarvita. Kyllä on käytännöllinen ja kaunis esine!

Virka-auto

Astuin tänään työpaikkani ovesta ulos samaan aikaan, kun eräs johtaja tuotiin talon eteen virka-autolla - siis kuljettajan ajamalla. Tämä tapahtuma aiheutti minulle kovasti pohdittavaa.

Leikitäänpä, että johtajan työpaikka on vaikka Helsingin keskustassa ja johtaja itse asuu jossain vähän kauempana, sanotaan nyt vaikka Mäntsälässä. Niin pitääköhän sen autonkuljettajankin sitten muuttaa Mäntsälään, vai lähteekö vaan Helsingistä (tai missä nyt sattuu asumaankin) kukonlaulun aikaan hakemaan sitä johtajaa töihin? Ja onko onko niitä kuljettajia kaksi vai joutuuko se yksi kuljettaja päivystämään töissä yhtä kauan kuin johtajakin ja viemään hänet vielä kotiin? Siitähän tulee helposti tosi pitkä päivä, varsinkin kun johtajat usein tekevät pitkää päivää. Ja erityisesti, jos autoa säilytetään työpaikalla, eikä sen kuskin pihassa. Sehän se muuten olisikin aika rankkaa, jos kuljettajakin asuisi Mäntsälässä, ja auto pitäisi vielä ensin hakea Helsingistä ja sitten vasta se johtaja sieltä Mäntsälästä...

Tietäisikö joku, miten tämä toimii?

Kakkaa!

Taas on alkanut jokakeväinen valitus siitä, että koirankakkaa on jalkakäytävät ja ojanpenkat täynnä. Eikä koiranomistajakaan voi tätä kiistää, vaikka kuinka yrittäisi katsella ympäristöään koiraihmisen kakkaasuodattavien lasien läpi - haju kyllä pitää siitä huolen.

Kaupunkien koiramäärät ovat kasvaneet niin kovaa vauhtia, että vaikka suurin osa koiranomistajista kerää kakat tarkasti pois, laiskamatoja on kuitenkin tarpeeksi kylvämään tienposket paskaa täyteen. Kaupunkilaisparka joutuu väistelemään kakkaa kaduilla kävellessään ja pesemään yhtenään lastensa haalareista hajua pois. Kaupungissa haisee paska!

Mutta niille, jotka eivät sonnan hajua nenässään siedä, on pelastuskin tarjolla: muuttakaa maalle. Siellä ei kuulkaa enää lehmänläjään tarvitse liukastella. Isäntäkään ei enää voi saapastella lantakumppareissaan sisälle tupaan, koska tuvasta voi kulkeutua vaikka mitä pöpöjä takaisin navettaan. Maaseudulla lannan levitys ylipäätään on niin luvanvaraista toimintaa, että sen voisi oikeastaan julistaa rauhoitetuksi. Jos satut lannanlevitystä näkemään tai haistamaan, olet osunut täsmäaikaan bongauspaikoille.

Kälättäjät ja muita junamatkustajia

Vaikka olenkin vannoutunut junaliikenteen ystävä (välillä tuntuu, että ainoa, joka antaa vähän myötätuntoa VR:llekin), ärsyynnyn silti säännöllisesti muiden ihmisten matkustustyylistä. Olen jakanut matkustajat muutamaan ryhmään muutaman vuoden tarkkailukokemuksella (minä itse tietysti matkustan aina tyylillä ja oikein).

Tungeksija: Yleisimmin esiintyvä matkustajatyyppi. Ei luota siihen, että konnari odottaa, että kaikki matkustajat pääsevät asemalta kyytiin ennen kuin juna starttaa liikkeelle. Puskee heti junan pysähdyttyä ovien eteen ja rynnii sisään ennen kuin ulospyrkijät pääsevät ovista ulos.

Hätäilijä: Tämä matkustajatyyppi on todennäköisesti myös Tungeksija. Nousee seisomaan käytävälle tai junan eteiseen useita minuutteja ennen kuin juna on lähelläkään asemaa. Harmiton muiden matkustajien kannalta, paitsi jos istuu ikkunan vieressä ja keskeyttää aikaisella könyämisellään Muurahaisen (ks. seuraava) työt.

Muurahainen: Tämä company guy tai gal istahtaa ekalle vapaalle paikalle ja kaivaa saman tien läppärin esiin. Napu napu napu, kunnes juna saapuu perille. Murkuista ei ole mitään haittaa kenellekään. Mutta vinkkinä voisin ehdottaa tietoturvakalvoa läppärin näytölle.

Nassuttaja: Ehkä kaikista ärsyttävin matkustajatyyppi. Varaa aina ennen junaan nousuaan suuhunsa purkan ja syö sitä äänekkäästi maiskuttaen. Nassuttaijien varalta pitää aina olla kännykässä valkoista kohinaa, jotta mässytyksen saa suljettua korviensa ulkopuolelle.

Kälättäjä: Tämä matkustaja muuttuu ärsyttäväksi vasta siinä vaiheessa, kun hän törmää toiseen lajitoveriinsa.  Hän yrittää yleensä aina etsiä jonkun juttukaverin junasta, ja käsittelee sitten päivänpolttavat asiat sekä omat (ja muiden) elämäntilanteet läpikotaisin ja kovaan ääneen (toisen osapuolen vastaukset tai keskusteluun osallistuminen eivät välttämättömiä). Jos juttukumppania ei löydy junasta, kaivetaan kännykkä esiin. Valkoinen kohina tai musiikki kännykässä auttaa sietämään myös Kälättäjää.

Tulppa: Kiireisen kulkijan otsasuoni pullistuu, kun Tulppa asettuu jämäkästi seisomaan liukuportaiden vasempaan reunaan, eikä ota ymmärtääkseen, että SE ON OHITUSKAISTA!

Levittäytyjä: Pipot, hanskat, kassit ym. roipe levitellään surutta ruuhkajunassakin viereiselle penkille. Nuiva katse ja puhumattomuus toivottavat kanssamatkustajan tervetulleeksi istahtaman kassille varatulle paikalle.

Karvainen: Tämä matkustajatyyppi voi muuten olla ihan harmiton, hän vaan sattuu omistamaan joitain (kymmeniä??) kissoja ja koiria. Vaatteita peittää tuhti eläinkarvakerros, joka tarttuu paitsi penkkiin (voi sitä onnetonta, joka villakangastakkinsa kanssa istuu siihen seuraavaksi), myös viereisten matkustajien käsivarsiin ja jalkoihin (sillai kivasti toispuoleisesti).

Haissi: Henkilökohtainen hygienia ei ole näillä matkustajilla sydäntä lähellä. Yleensä valitsevat aina sellaisen penkkiosaston, jossa on mahdollisimman monta istumapaikkaa hajun vaikutuspiirissä. Kun Haissi poistuu junasta servereitä ylläpitämään tai virkamiehen töihinsä, kestää pitkään, ennen kuin hänen perintönsä haihtuu junaosastosta.

Osa ihmisistä menee tietysti useampaankin kategoriaan. Ehkä Karvainen Kälättäjänassuttajahaissi voisi olla viimeistään syy vaihtaa ainakin vaunua.

Stereotyyppi

Ihmiset, jotka edes jollain tavoin kiinnittävät huomiota omaan pukeutumiseensa voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään:

1. Niihin, jotka seuraavat muotia, pukeutuvat sen mukaan ja myöntävät sen
2. Niihin, jotka pukeutuvat ns. klassisesti, eli käyttävät jakkupukuja, suoria farkkuja, kauluspaitoja ja neuleita
3. Niihin, jotka sanovat, että eivät missään tapauksessa pukeudu minkään muodin mukaan, mutta oikeasti ovat piiruntarkkoja siitä, mitä päälleen pistävät

Ykkös- ja kakkosryhmästä ei ole oikeastaan mitään erityistä sanottavaa. Mutta tuo kolmosryhmä on herkullinen siksi,  että se ei myönnä pukeutuvansa muodin mukaan, vaikka noudattaa oikeasti jotain muotia orjallisesti. Minulla on tästä empiiristä tietoa, sillä olin itse nuoruudessani punkkari, joka ei - tietenkään - muodista perustanut. Kuitenkin erittäin tärkeä osa kaveriporukan yhteenkuuluvuuden tunteesta ja identiteetistä muodostui siitä pohdinnasta, minkälaisia vaatteita SAA ja VOI pitää ja millaisia taas EI missään tapauksessa saa. Esim. farkut kuuluivat tälle kiellettyjen listalle, koska ne olivat muotia.

Totta kai on tärkeää tuntea kuuluvansa johonkin porukkaan, mutta pakkoko aatteen on olla niin läpitunkeva, että erilaisuudelle ei ole sijaa. Oletteko esimerkiksi koskaan tavanneet tulisieluista luonnonsuojelijaa tai vegaania, joka käyttäisi tummaa pukua, siistiä ja puhdasta (!) kauluspaitaa ja tyylikästä (!) kravattia sekä pesisi tukkansa useamman kerran viikossa? Olen joskus jopa miettinyt, huolittaisiinko kokoomuslaiselta näyttävää henkilöä tähän rastatukka-villapontso-reisitaskuhousu-suvaitsevaisuusporukkaan.

Aina joskus käy niin hyvä tuuri, että katukuvassa näkee tyylipuhtaita stereotyyppejä. Niin kuin muutama viikko sitten Fasun kahvilassa, kun viereiseen pöytään istahti kaikkien hipstereiden hipsteri. Nuori mies, jolla oli tarkkaan harkittu asukokonaisuus: hipsteririllit, raidallinen kauluspaita, samettirusetti kaulassa, vähän liian pieni puvuntakki, sähkönsiniset pillifarkut sekä mokkanilkkurit. Kovasti teki mieli kysyä, minkä alan miehiä sitä mahdetaan olla, en kuitenkaan rohjennut, mikä harmittaa nyt ihan älyttömästi. Olisihan voinut olla, että siinä olisikin voinut olla maatalouslomittaja tai putkimies aamiaisella kollegoiden kanssa. Nyt en ikinä saa tietää.

Pääsiäinen

Pääsiäinen on tänä vuonna aika aikaisin. Wikipedia kertoo, että kristillinen pääsiäissunnuntai on  kevätpäiväntasausta seuraavan täydenkuun jälkeinen sunnuntai, joka on aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta. Tämä laskutapa on sovittu jo joskus 300 luvulla. Pientä vääntöä siinä on ollut pitkin matkaa, ja Suomen ortodoksinen kirkko viettääkin joinain vuosina pääsiäistä eri aikaan kuin muun maailman ortodoksit.

Ajatelkaas hetki tätä asiaa. Tässähän on nyt tällainen laskutoimitusta (tai vähintään tulkintaa) vaativa juhlakauden määritys, josta on sovittu jo pitkälti toista tuhatta vuotta sitten. Silti ainakaan minä en ole kuullut, että jossain maassa olisi vahingossa laskuvirheen takia vietetty pääsiäistä vääränä viikonloppuna. Miten se on käytännössä pystytty hoitamaan näin virheettä? Onko olemassa joku pääsiäiskokous, jossa jokaisen valtion pääsiäisviranomaiset kokoontuvat ja tsekkaavat, mihin lopputulokseen itse kukin on päätynyt seuraavan vuoden pääsiäisen kohdalla? Nythän sen tietysti voi pitää vaikka puhelinkonffana, mutta entä parikymmentä vuotta sitten tai vaikka 1897?

Ja tietysti voisi myös kysyä, että jos pääsiäisen säätäminen kalenteriin onnistuu itseohjautuvasti yli tuhat vuotta vanhan ohjeistuksen ja perimätiedon perusteella, niin missä kaikissa prosesseissa tuostakin hommasta voisi ottaa oppia??

Tietokone hyllyllä

Hesarissa raportointiin tänään lastensuojeluyksiköiden saamista huomautuksista. Asiahan on varmasti ihan aiheellinen tutkittava, mutta juttu vähintään puutteellisesti kirjoitettu. Kainalojuttuna oli esimerkkejä rangaistuksista ja siitä, miten laillisia ne ovat.

Tuli mieleen hävittää varuiksi koko lehti, ennen kuin lapset nousevat aamupalalle. On nimittäin tullut aika monta kertaa määrättyä tietokone käyttökieltoon rangaistuksena. Samoin olen langettanut poistumiskieltoa (ark. kotiaresti) seurauksena erilaisista toilailuista. Ja melkein arvaisin, että tupakatkin tulisi takavarikoitua, jos niitä sattuisin lasten hallusta löytämään.

Toivottavasti nämä kohdat lasten perusoikeuksissa eivät koske tavallista kotia. Menee kasvatusmetodeilta pohja kokonaan pois - ainakin meillä. Huhujen mukaan yhdessä perheessä meidän kylällä ei näitä menetelmiä  käytetä ollenkaan. Heidän poikansa varasti eilen meidän pihalta pensastukia. Toivottavasti menivät tarpeeseen.

Erilainen asuntonäyttö

Ylen Radio Puheessa oli joku aika sitten asiaa omakotitalon rakentajista. Jutussa haastateltiin naista, jonka talonrakennnuttamisprojekti oli mennyt totaalisen pieleen. Juttu on luettavissa myös Ylen nettisivuilla. Tämä ei tietysti ole mikään yksittäistapaus edes kokonaisen talon rakentamisen laajuudessa, puhumattakaan pienemmistä remonteista.

Millä ihmeellä voidaan saada kuriin huolimaton rakentaminen? Julkisuus tietysti auttaa, mutta millään ei voi kaikista epäonnistuneista remonttiprojekteista lehtijuttua tehdä (verkkosivut voisi perustaa, varmasti ei tulisi sisällöntuotannon kanssa ainakaan materiaalipulaa).

Mutta tässäpä idea remonttimiesten tai rakennusliikkeiden kusettamille: pitäkää näyttö! Lehteen vaan ilmoitus:

Ihanalla paikalla oleva, täysin päin helvettiä rakennettu talo.

Ikkunat vinossa ja vuotavat.

Kaikki ovet eivät aukea. Olohuoneen seinä vinossa.

Kosteuseristeet puuttuvat kylpyhuoneesta.

Kylmävesihanasta tulee kuumaa vettä.

Ym. ihastuttavia yksityiskohtia.

Urakoitsijana XXX (tämän voisi vaikka boldata ja laittaa vähän isommalla).

Tuleva omakotirakentaja: tule tutustumaan urakoitsija XXX:n laatuun!

Tuskin näitä näyttöjä kovin montaa tarvitsisi pitää, kun rakennusliikkeen kanssa löytyisi sopu vikojen korjaamisesta.

"Voinks mä istua tähän"

Aamujunassa oli tänään aika täyttä. Pääsin kuitenkin istumaan, kun häädin yhden rouvan käsilaukun penkiltä. Tämähän meni ihan normisuomalaisella kommunikaatiotyylillä:
Minä: "Pääsisinkö tähän istumaan?"
Rouva: Ei sano mitään, ei katso minua, ottaa laukun syliinsä.
Minä: Istun penkille

Tuli mieleeni, että mitähän olisi tapahtunut, jos rouva olisikin sanonut, että et pääse! Mitä siinä voi tehdä? Puuttuisiko joku muu matkustaja asiaan? Onko kukaan koskaan kokeillut?

Miehen palkkaaminen on riski!

Taas on yksi työkaveri isäkuukaudella. Pari kuukautta sitten oli toinen, ja sama heppu jää syksyksi hoitovapaalle. Ja, ai niin, yksi isä palaili pari kuukautta sitten yli puolen vuoden hoitovapaalta.

Se on kuulkaa työnantajat niin, että miehen palkkaaminen on nykypäivänä riski. Naisesta sentään tietää, että jossain vaiheessa ne vanhempain- ja hoitovapaat on pysyvästi ohi. Mutta mies voi vaikka viisikymppisenä hurahtaa nuorempaan naiseen ja lähteä yht' äkkiä isäkuukaudelle Thaikkulaan golfaamaan. Naisten vauvavapaat on selkeitä, melkein vuoden mittaisia jaksoja, joten töiden järjestelyssäkin on edes pysyvän väliaikaisuuden tuntua. Mutta nämä miesten parin viikon ja kuukauden (miel. kesäloman yhteyteen, kiitos) asetellut lapsivapaat onkin sijaisuuksien kannalta hankalampi juttu.

Palkatkaa nelivitosia naisia! Meissä on paljon etuja verrattuna nuoriin naisiin tai minkä ikäisiin miehiin tahansa. Lapset ovat jo korvatulehduskierteensä ohittaneet ja antavat äitinsä nukkua yönsä. (Työ)elämään suhtautuminen on realistista ja luontevaa, eikä jokaisesta kynnen katkeamisesta tehdä elämää suurempaa draamaa. Nelikymppinen nainen - riskitön vaihtoehto!